Edistystä isolla E:llä, kukaan ei vain ole minua siitä kannustamassa, joten taitaa jäädä lyhytaikaiseksi. Olin viikon putkeen onnellinen, niini han oikeasti onnellinen. Pääasiallisena oli pieni ja ihana, mustavalkoinen karvaturri, jonka käytös ja tavat herättävät paheksuntaa kansan syvissä riveissä. No siis kyseessä on meidän lähes puolivuotias vesikoirauroomme, joka on vain niin ihana päänkallisteluineen ja nenäliinafetisseineen. Syy, miksen ole aiemmin herrasta puhunut on se järjetön ikävä, jonka muisteleminen aiheuttaa. Miksen mä saa samaa reaktiota perhesuhteistani irti, vähemmän vaikeitahan ne on... En nyt tiedä onko tässä taas juurikaan aihetta hävetä, mut häpeää mä tunnen, kun kaipaan koiraa enemmän kuin äitiäni. Viimeiset kotopäviät menikin sitten muista syistä vähemmän iloisissa merkeissä, vaikka sinänsä asia haittasi minua yllätävänkin vähän. Syy on joko M tai 4, veikkaan että 4.

Se yrittää niin paljon, taki mulle väärin, muttei ilmeisesti sitä ymmärtänyt. Sanoi mun olevan vain pakkomielteen purkamisen kohde - välittää vain koska kärsin. Miten mun pitäis asia käsitellä? Eikö síitä saa loukkaantua? Mut miks se yrittää vieläkin ja vaikk panen hanttiin. En oo enää ees säälittävä ja surullinen hahmo vaan naurunaihe ja kaikkien riepoteltavissa. Mä en voi suuttua, enkä loukkaantua, koska mä olen ainut joka siinä menettää tai ainakaan en anna itselleni enää anteeksi. Mä olen liian heikko kaikkeen. Miksen mä voi löytää ketään, jolle voin antautua - olla oma itseni - jolle olen tärkeä, eikä mun tarvisi roikkua... En sitä ansaitse, mut miks muut sitten? Miks mun pitää olla muita parempi? Älkää saarnatko, vihaan itteäni vain enemmän ja käperryn itseeni.

Olin joululoman alussa onnellinen riippumatta siitä, että 3 ensimmäistä päivää olin ilman lääkkeitä, vain vieroitusoireiden rajuus pakotti palauttamaan lääkityksen ennalleen. Vihaan sitä riippuvuutta. Miksen saa ottaa isoja askelia, kun siihen satun pystymään? Miksen voi edistyä vain luopumalla? Mä oikeesti toivon, että mun pää räjähtäis, ehkä joku sitten tajuaisi, miks mun elämä ajautu tähän. Mutta kaltaisiani ei ole. Kenellekään en riitä. Jokainen itse omalta tieltä löytämäni uusi henkilö sysää minut aina lopulta syrjään.

Eilen sanoin Jaylle, että olen oikeaqsti A:sta yli. Se oli totta vielä seuraavan tunnin ajan, kunnes hän tunkeutui intensiivisesti elämääni ja herätti kysymysten asteen pääni sisällä. Kaipaan häntä taas, miksi mä jouduin näkeen sen syöjättären oikeat kasvot? Miksette te antanu mun jatkaa onnellisena edes kahta päivää lisää?

Sori, en jaksa korjata, eikä kiinnosta vittuakaa.

np: Saattue - Verenperimä

Mulla on aina ollut varsin vilkas ajatuksenjuoksu, mutta nyt tää todellakin alkaa tuntua, et pää repee vähintään 14 osaan. Päällimmäinen ongelma: Oliko se vain mun tilani hyväksikäyttöä vai tunteeko se oikeesti jotain? Jos tuntee, niin miksi se jäi siihen? Jos tuntee, niin minulla voisi olla toivoa! Jos tuntee, niin en pääse hänestä ikinä eroon. Tai no pääsin A:staki, kai. Jos oli hyväksikäyttöä, niin miksi minä? Jos oli hyväksikäyttöä, niin miks mun pitäis sietää sitä?

Kumpi tahansa onkaan konsensus, niin eikö olisi järkivintä jättää juttu nyt tähän? Menettää taas yksi mielenkiinnon kohde elämästä ja... niin, mitä? Jäljelle jää edelleenkin vain tyhjyys. Tähän tilanteeseen takertumalla en voita yhtään mitään, pidän vain itseäni vähän kiinnostuneena elämästä, kituutan. Piti korjata pienillä askeleilla, mutta voisiko tällainen luovuttaminen laukaista vihdoin sen vastareaktion? En uskalla.

Seuraava ongelma: Uni. Mitä helvetin unia mä oikeasti nään? Ei ole mitään järkeä. Ja koko ajan mennään vain taaksepäin. Tämä siis tietenkin sillä varsin isolla ja rohkealla oletuksella, että saisin nukuttua. Pillerit ei auta ja mieli ravaa parsekeja sekunnissa. Tähän vielä lämäät päälle joulun ja täydellisen aikaansaamattomuuden. Mene nyt edes vittu sinne lenkille! Paljastaa liikaa, jossen saa lahjoja aikaseksi. Vittu. Ikävä sesseäki, mut ei voi lähtee kotiin ilman, et asiat on jollain tolalla. Taidan jäädä kotiin, kun sinne pääsen, ja lopettaa viimeisetkin pyristelyt.

np: Kotiteollisuus - Iankaikkinen

When the drugs don't work and they just make it worse...

Miten voi muistaa näin paskoja biisejä ulkoa, vaikkei näitä aikanaankaan kuunnellu... Tais olla Suedea tj.

Niin ja merkittäköön vielä itselle muistiin, että 45c9m100k ei toimi.

np: Amorphis - The White Swan

"Mä vähän niinku odotin sua... Varmasti sulla oli syys, mut mä luulin, et en ollu sulleki vaan itsekeskeinen paska, jota käytetään hyväksi niin kauan ku ite jaksat, joten ajattelin, et mä jopa ansaitsisin kuulla sen ENNENKÄ teen mitään hätikötyä.

Sä et voi enää päättää mun puolesta. Mä yritin pitää tän vain kaveruutena ja sä kiskoit mut sen rajan yli, vain yhen illan takia... ja jätit yksin. Luuliksä oikeesti, et suostuisin? Miten tän piti auttaa mua?"

Jälleen päässä kehiteltyä viestejä ystäville. Viestejä, jotka ei ikinä tule perille, koska mulla ei oo varaa sulkea ovia. Mitä mun pitäs tehdä teidän kanssa? Tell me.

np: Rammstein - Dalai Lama

Tiiätte varmaan, että aina, kun haluaa jotain, sitä varten joutuu asettamaan itsensä näytille, yrittämään. Urheilussa ja joukkueurheilussa varsinkin kyseinen tilanne tunnetaan tryoutina - annetaan mahdollisuus... yrittää. Mutta miksi tryouteihin pitää hakea? Miksei vain sanota, että täällä ja tuolloin, näytä taitosi nuo ja peliin tiikerin tuot... eiku.

Kun ei saa aikaiseksi hakea mahdollisuutta yrittää, koska ei luota yrityksen onnistuvan, niin mitä silloin pitää tehdä? Ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa mahdolliset iskut vastaan? Ei pidä pelätä kipua, sillä se vie eteenpäin? Siinäkö kaikki, millä mut pitäis saada liikkeelle?

Itseluottamus on siitä hassu asia, että kun sitä on ja paljon, se kääntyy itseä vastaan. Varsinkin, jos se itsetunto on pitänyt jo kauan sitten liitoksistaan revennyttä mieltä väkisin kasassa. Ensin pieni epäilys hiipii mieleen, sitten koko systeemi romahtaa ja siinä paniikissa, kun ei tiedä mitä tehdä... kasasin sem takaisin, kokosin itseni, mutta tein hätäistä työtä, perustus ei ole vakaa ja koko kyhäelmä on vaarassa romahtaa. Tai ehkä se on jo romahtanut. Ehkä mitään ei ole enää tehtävissä kuin minimoida tappiot. Ymmärtäisitkö, että se olisi vain kaikkien parhaaksi? Ymmärtäisitkö, että niin oli parempi? Et. Miten voisit? Et sä tiedä miltä musta tuntuu... ajoittain kyllä, mutta mä olen liian erilainen, liian yksin. Väärässä paikassa, hyödytön rääpäle. Hyljeksitty riekale menetettyä loistoa. Haalistun pois, eikä kukaan huomaa mitään...

En ole nukkunut 4:n lähdön jälkeen. Tulevaisuus ja toivo olivat liikaa vaadittu tältä elämältä - taas. Hassua, miten sitä taas lankeaa samoihin ominaisuuksiin kuin A:n kanssa. Erona vain oli oman sitoutumisen aste ja nyt ei mieltä valtaakaan tuska ja suru vaan viha ja turhautuminen. Joten ei kannata asettua poikkiteloin.

Ensimmäisen kotikäynnin jälkeen sain viel nukuttua pitkään, sen jälkeen olen nukkunut alle 4 tunnin erissä ja niitäkään ei ole montaa yhteen yöhön mahtunut. Tämän kaiken turhautumisen keskellä sitten oli tietysti aika psykilla: 15 tunnin itkemisen ja 2 tunnin nukkumisen jälkeen. Olin raunio. Psyki ravisteli minua. Murruin. Vihaan häntä. Miksei kaikki voi olla minun syytäni? Miksi minun pitää huolehtia itsestäni, jos en halua? Miksen saa tuntea syyllisyyttäni? Miksi minä en saa mitään?

Tälläkin pilvellä oli hopeareunus, tai siis illuusio siitä, sillä hän vahvisti unilääkitystäni. Päivän kokeilun jälkeen tosin en ole enää niin varma. Joo, makasin sängyssä unessa ehkä sen 8 tuntia, mutta heräsin n. 10 kertaa ja aamulla heräsin hikisenä päänsärkyyn ja kurkkukipuun. Ja ei ole flunssa, kyl mä vittu tunnistan flunssan. Pitää ensi yönä kokeilla vielä ilman musiikkia ja sitten siirtyä ihmettelemään toista unilääkettä. Ihmettelinkin hieman, kun psyki ei määrännyt lisää cipraa ja laittoi mulle toisenkin unilääkkeen. Farmaseuttikin katseli jotenkin oudosti eikä edes kysynyt, oliko tämä tuttu lääke. Ei varmaan olisi saanut lukea tuoteselostetta sitten, sillä kyseessä on lääke skitsofreniaan. Niin, tai sitten kaksisuuntaisen mielialahäiriön maaniseen vaiheeseen. Se vasta olisikin yllätys, että päivällä olisin masentunut ja yöllä yliaktiivinen. Ihan niinkun mä en tajuaisi: nopea mielenmuutos lääkkeen suhteen, käsky ilmoittaa lääkkeen toimivuudesta ja tuoteseloste. Noni, iteki tajusit, et se testaa oonko maanis-depressiivinen. Ihan niinku olisin joku idootti, joka ei tiedä omaa ikäänsä eikä tajua asioita, jos niitä ei yksinkertaisteta mulle. Älä aliarvioi mua, vihaan sitä! Toisaalta cipran tehon häviäminen viittais myös siihen. Ilmotanko ihan vittuillakseni, et toi toinen toimii paremmin... Ehkä joku ottais jopa mut vakavasti sitten. Ehkä ottaisin iteki oman tilani vakavasti. Tai ehkä mua ei vaan kiinnosta.

Torstaina olin jo tekemässä lopullisia päätöksiä elämän suhteen, nyt ei sentään sitä ole ensimmäisenä mielessä, että kai toi katkonainenkin uni jotain auttoi. Nyt aika kuluu ihmetellessä, miksi vitussa mä palasin takas yläasteelle unissani. En haluis tonkia, mut ei sitä untakaan saa enää, eikä tytöt puhu mulle, paitsi A, ja sekös lohduttaa. Joo, niil on tekemistä, parempaa tekemistä, kyl mä ymmärrän. Mullakin pitäis olla.

np: Kelly Clarkson - Can I Have a Kiss

Nonii. Sinä, idiootti (nimi muutettu), harrastat siis maratoonia. Mikä sai sinut valitsemaan tämän lajin?

-Joo, terve vaan kaikille. Maratoonia rupesin harrastaan, kun en saanut naista ja oli sen takia sitten todella paljon aikaa tuhlattavana, ja sitähän maratoonin harrastaminen vaatii. Hassua sinänsä kun sielä lenkille pyrkii aina vain kuitenkin käyttämään vähemmän aikaa, eiks je?

Joo, siis todella syvällistä, kiitos. Harrastukseesi täytyy liittyä myös hyviäkin hetkiä, mikä olisis semmoinen hetki, jonka muistat onnistumisena?

-No nyt kyllä pahan heitit, soli joko sen yhen tytön takapuoli vuoden 2005 kisassa tai sit ekan maratoonin viimenen kilometri... Sanotaan siveellisyyden nimissä toi kilometri.

Mitä maratoonaus harrastuksena on sitten opettanut sinulle?

-No ainakin sen, et hankkikaa nuoret oikee harrastus älkääkä ruvetko juoksemaan.

Jaha, jaha. Suomi on kuitenkin urheiluhistoriansa aikana tullut hyvin tunnetuksi kestävyysurheilijoistaan. Mikä on sisnun kantasi asiaan, liittyen edelliseen vastaukseesi?

-No ohan se vitun hienoa, ku Suomen poijjaat menestyy muuailmolla ja erityisesti se menestys kestävyyslajeissa lämmittää syräntä. Mut miettikää ny ite, kuinka paljo sinne huipulle pääsemiseksi pitää uhrata, kun elämässä vois tehä jotain järkevääki. Ei ne afrikkalaiset juoksijat kauheen usein voi muuta tehä, niin antaa niiren ottaa ne palkintorahat. Evoluutio ftw.

Oletko ehkä rasisti?

-Oppinut olemaan.

Olet verrattain kokenut ikäiseksesi juoksijaksi ja ennätysaikakaan ei amatöörille ole hirveän huono, joten mitkä ovat tavoitteesi urheilu-urallasi?

-No jos elämään löytäis jotain oikeeta sisältö ja jättäs ton urheilun kokonaan, se on ensisijanen tavote. Sitä odotellessa oon koittanu reenata sen kolmen tunnin alitukseen, mut eipä sitä taira rahkeet itekseen reenaamalla riittää.

Kiitos tästä haastattelusta ja hyvää vointia.

-No kiitti vaan sulle, vaik mieluummin kyl kuolisin.

np: Kelly Clarkson - Don't Waste Your Time

You have finally shown your face. I was fool not to see it sooner, but I do see it now. You are my enemy.

You took everything, that I have lost, from me. Now you shall know my hatred, you shall know my wrath. I shall destroy you and that will be my last deed.

Oma paikka on edelleen hakusessa, eikä valoa tunnu tihkuvan mistään. Myös olkapääni päätti jälleen kerran tarkistaa löytyisikö pienellä värähtelyllä lähistöltä energiaminimiä. Löytyihän sellainen, mut lihakset ei tykänny. Ilmassa pyörittämällä onnistuin ihan tällä kertaa ja ilmeisesti onnistuin pääsemään shokkiinkin. Magneettikuvaan tuli jo esitietolomakekin.

No oikeesti rupesin oikeen koululta kirjoittamaan, koska sain siihenkin varmistuksen, että E seurustelee. Sinänsä hyvä asia hänelle ja vielä parempi sille toiselle ja munhan piti olla jo luovuttanutkin hänen suhteensa MUTTA kun kyseessä on sama vitun kusipää, joka hannas vastaan jo A:n kanssa. Oksettaa. Salaliitto. Sinetöipä senkin, ettei tarvi lähteä ensi vuonna killan hallitukseen liikuttamaan yhtään ketään, mädätkööt omassa ihrassaan.

Missasin edelisen psykiatrikäynninkin taidokkaasti, hieno 19 €:n sijoitus, onnitelen itseäni. Samalla loppui sairasloma. Psykan kanssakaan ei ole helppoa ja asiat ei tunnnu etenevän mihinkään. Vituttaa. Teidän kyylääjien takia en voi sit ees yrittää kirjottaa 4:sta ja A:sta avoimesti, et kiitti vaan. Ehkä sit ku hajottaa taas enemmän.

Jos huomenna pääsis lenkille.

np: Sentenced - Aika Multaa Muistot (Everything Is Nothing)

Taas uneton yö edessä, sen kyllä tietää aina ajoissa, koska se tulee, mutta ei silti voi ottaa pilleriä ajoissa, että saisi tarpeeksi unta alle. Viime yönäkin toimi täydellisesti.

Aamulla on taas session aika ja mä en halua mennä. En oo taaskaan tehny yhtään mitään, eikä se mua enempää kauheesti anna anteeksi. Nauraa taas saamattomuudelle. Toisinaan toivois, että vois vaan sulkeutua täysin ja ruveta vuodepotilaaksi. Toki se on vain pää joka tämmöstä miettii, jalat sanoo sopimuksensa välittömästi irti.

Kaikkien yllätykseksi oli isänpäivä. Olin kotona. Yksin. En vastannut puhelimeen. En onnitellut. Mikä siinäkin nyt oli niin vaikeeta? Tässä vähä aikaa pyörittyäni aloin miettimään, miksi halusin jäädä tänne. Toisaalta syynä oli onnistuneet 52 tuntia, jotka täälä tuli vietettyä, mutta kai se on vain se paine - muutos suvun toivosta (oma harhakuva) täydelliseksi epäonnistumiseksi, joka kuolee yksinään (tosiasia). Olisko se muka niin paljo pahempi lopettaa se tähän? Miks mä en pysty siihen? Ei kenenkään elämä oo sen parempi sillä, et pyörin nurkissa viel pari kuukautta.

Kunpa joku vaan oikeesti rehellisesti vois sanoa, ettei se ole mun vikani. Kunpa mä voisin uskoo sen.

np: Saattue - Verenperimä

Joo-o, blogin kirjoittelulle ei oo ollu hirveesti tarvetta viime aikoina, mutta edelliset viikot on ollu niin suoranaista paskaa, et taidan ottaa riskin ja kirjotella tuntojani. Ei jaksa päivittää reenijuttuja.

Tapasin tytön, joka sotkee koodaukseni, olkoon hän 4. Pieni ja anorektinen. Tavallaan ihmisraunio, mutta toiveikas ja pirteä. Luonnollisesti varattu, lievästi hutsahtava. Laihuudessa tulee mullakin jo rajat vastaan, joten pukeutuminen on oikeastaan ainut ongelma. Kuitenkin pääsin taas asioista kertomaan ja hän on parantanut hyvin tehokkaasti A:n jättämiä arpia. Enpä ole kyllä ikinä ollut näin mustasukkainen varatustanaisesta häntä varaamattomalle. Kahdestaan ollaan niin läheisiä, mutta muut ajavat aina edelle, olen aina se viimenen vaihtoehto. Mut jos se on ainutta seuraa, mitä on päivisin tarjolla, niin mitä outoa siinä kaipuussa sitten on? No ilmeisesti paljonkin, sillä kukaan ei tunnu häntä hyväksyvän. Pitäisi ilmeisesti olla vain yksin kotona, niin miellyttäisi vanhoja kavereita. Mä en tajua. Mikään muu mussa ei enää kiinnosta paitsi se, miten hengaan 4:n kanssa.

Kukaan ei ymmärrä, mitä mä tarkotan, enkä oo jaksanu selittää montaa kertaa ja välillä ei tuu edes mahdollisuutta, mut jätetään vaan ulkopuolelle. Tai ei ees ulkopuolelle, ei vaan sanota mitään. Monastiko mun pitäis kaikki korjata? Mä joudun kuitenkin korjaamaan, koska mulle sillä on väliä. Muille on ihan paska hailee säilynkö mä niiden kaverina, aina löytyy uusia, parempia ja terveempiä. Mä en nyt voi sit tukeutua kehenkään, vaik tarvisin arjessa aika paljo apua. Pitäskö pyytää tämmösen kohtelun jälkeen? Muutenkin ilmeisesti haen pelkästään vaan sääliä koko ajan. Mun pääni ei oikeesti kestä.

Sairastuin viime torstaina (sika?)influenssaan. Luulin kuolevani. Kukaan ei auttanu. Äiti joutu tuleen 2 tuntia junalla keskellä yötä mun takiani tänne, kun kukaan ei huolehtinut. Kukaan ei ees puhunu mulle, hajosin ihan täysin. Tauti taittui yllättävän helposti, mutta päätin seurata äiteetä kotiin, kun kukaan ei pitänyt vieläkään seuraa. Ensimmäiset yhteydenotot tulivat sitten sunnuntaina. Kaikkihan oli ihan normaalia, niin ei mulla voi olla mitään hätää. Olin vaan niin murheen murtama siinä vaiheessa omasta yksinäisyydestäni, etten edes tiennyt vastatako vai ei, mumisin kai jotain vastaukseksi.

Koululla pelattiin lentopalloturnaus sairastaessani kotona, luonnollisesti se sitten voitettiinkin ja kuuntelin kännykän välityksellä voitonlauluja kotona. Ei se sillon sattunut, mutta eilisen sählyturnauksen jälkeen sattuu sekin. Viimeinen peli oli hirveä ja Jaykin ajettiin tyhmyyttään ulos. Vittuuntumiseni viimeisen pelin tuomarointiin sitten tulkittiin muiden syyttelyksi, kun itsekään en ollut kaikkivoipa ja tässä vieläkin asiaa joudun märehtimään. Taas vain typerä väärinkäsitys, jota en saa oikoa ja tuskin selityksiäni edes uskotaan. Ja näin päädyin tähän yksin pyyhkimään silmäkulmiani, kun kukaan ei halua helpottaa pahaa oloa. Kai kaikilta on jo kärsivällisyys mennyt, olis pitäny parantua jo. En oo parantumas vielä aikoihin, niin pitäiskö nyt vaan tehä oikee ratkasu. Kukaan ei tuntuis ees välittävän oikeesti, niin ihan sama. Kunhan saa kaikki oleen potematta syyllisyyttä, helppoa.

Tai sit, jos vaan toivois saavansa viel köyttä ja ees jonkun ymmärtävän ja jaksavan. Mitättömäksi käy toiveet nekään ei toteudu.

N?

np: Saattue - Luopio

Ei auttanut, ei helpottanu yhtää. Ei edes vuoda ollenkaan, ei oo verta. Tavallaan hyvä asia, mut millä mä nyt pääsen irti? Pillereillä? Oikeesti? Tää on niin vitun naurettavaa. En mä ansaitse elää.

Tän piti vaan auttaa mua kanavoimaan mun tunteitani. Ei toiminu.

Pirkan hölkän piti antaa mulle ees se yks positiivinen kisa vuodelta. No oli se melkein, mut nyt on kuumetta ja paskon verta.

Just makes me wonder. Makes me wanna hurt myself. Makes me wanna die.

np: Scar Symmetry - Pariah

Mä olin jo oikeesti valmis julistamaan itteni yli A:sta. Ei vain ollut mitään vahvaa vetoa enää. Eikä ees sen takii, etten olis nähny sitä. Näin useasti viikolla ja se oli niin kaunis vieläkin. No kaikki muuttu tietenkin siinä vaiheessa, kun hän tuli vastaan kaupassa. Siinä katseessa oli taas jotain ennenkä se kääntyi jälleen minusta pois - mutta mitä? Vittu ku tajuais jotai. Sit rupes tietysti tuleen tekstiä irkissäki ja ei tietenkään voi jutella kenenkään muun kanssa... Ja miks ne puhu musta - puhuko ne musta? Sekoanko? Eipä sillä taida olla avecinsa kanssa mitään, mut entä jos onki, kai se muaki vähätteli. Vähättelihän se mulleki.

Kävin sossukin jopa, tietysti myöhässä. Tantta ei antanu mitään toivoa rahoista, mutta näköjään sieltä huntti liikeni mullekin, kun olin tarpeeksi surkea ihmisraunio. Opintotuesta tuli viikko haun perään päätös hylkäämisestä, miten kaikki voidaan tehä niin vaikeeksi? Tietenkään nyt ei ole saanu aikaseksi hakee mitään korvauksia. Säälittävä paska. Psykoterapiaan en oo syventyny yhtään ja maanantaina pitäs kai olla jo jotain valmiinaki. Ei jaksa.

Paska viikko. Pyöriny kyl paljo Jayn kans ja ollu kivaaki, mut kukaan muu ei oo välittäny paskaakaan - tietenkään. Pakko tuputtaa ittensä sit ees jonku seuraan, kohta sillä varmaan menee taas hermo muhu. Mä en taaskaan osaa kirjottaa, tää teksti on ihan paskaa ku pitää valittaa kaikesta ja konkreettisesti ku muuten saa purettua. Ei pääse hämmästyttämään laajaa lukijakuntaa nokkelilla virkkeillä, joiden loppua ei vain näy, kunnes piste viimein vapauttaa lukijan piinaavasta jännityksestä. See? Ihan kivan tosin tähän muun tekstin paskuuteen nähden.

Viime viikonloppu menikin kotona meidän ekaa sesseä tavatessa. Ihana otus eikä aiheuttanut lainkaan allergiaa. Pennun tuottama rakkauden tunne tosin ajoi mielipuolisuuden partaalla iltaisin/öisin, kun ihmetteli, miksei kukaan halua multa tätä tunnetta kokea saati sitä mulle antaa. Miks ihmisten pitää olla niin vitun vaikeita? Ei vaan ole mitään toivoa. Pitäs varmaan kuunnella Kotaria eikä Saattuetta aiheiden puolesta. Ehkä sitä vois jo nyt vaihtaa...

np: Saattue - Hyiseen Veteen

Kituutellaan, kituutellaan. Väitän oikeesti olevani jo näin lähellä (näyttää), et olisin yli. En edelleenkään paljoa muuta ajattele, mutta en enää kärsi niin paljoa, ainakaan just ny. Liikuntaa toki on nyt ollu niin paljon ja yöt on menny sarjojen parissa, niin ei ole kerinnyt hajoamaan. Nyt hajottaa. Ei enää jaksa liikkua, mutta uni ei tule, ajatus juoksee ja mä olen yksin. Ajattelin lähteä järvelle hajoamaan, mut kokeillaan, jos tää auttais.

Psykiatrilla käynti oli hyvä edistysaskel. Tajusin omaa tilaani aika paljon eteenpäi ja olo on ollu tähän asti siitä aika hyvä. Mut ei se sitä muuta, et mä jään yksin. Ei tää blogaaminen ole nyt oikein vireessä ja ku ei suunnitellu, niin ei tästä tuu mitään. Lähen järvelle. No nyt väsyttää liikaa, tuherran eka sängys vähä aikaa. Olis vaa nii paljo helpompi ottaa veitsi.

Tässä muutamia erittäin oivasti sanoitettuja biisejä, joihin kovasti samaistun (ihan vaan muuten vaan, suosittelen):
Kotiteollisuus - Kuolemajärvi
Entwine - Hollow
Sentenced - Fragile
Sentenced - Broken
Raaka-aine - Ikuiseen Hämärään

np: Status Minor - Masquerade

Nyt kannattais tehä jotain, huomenna on myöhäistä... Jossain välissä viikkoa pommi tippuu ja sä kuolet täysin sisältä. Kannattaisko säästää ittensä siltä tuskalta?

Jo perjantaiaamu aukesi hirveässä masennuksessa. Sinänsä pelottavaa, kun aamulla ei ole ennen hajottanut. Viikonloppu oli todellakin juuri niin perseestä kuin odottikin, futiksen takiahan mä sinne menin, kun vaan olis päässy ajoissa pois. Miksei se ikinä toimi toisinpäin? Aina kun odottaa jotain hyvää, tai edes siedettävää päivää, niin aina pettyy ja tuntuu vielä pahemmalta. Joskus vahingossa sitte tulee hyvä päivä, mutta sitäkin joutuu ottamaan niin paljon vastaan, että riskit hajoamiselle on suuret. Mitä vittua mun pitäs tehdä?

Asumistukea ei tule, kun päätöksessä ei lue, että et saa opintotukea. Mä en jaksa! Mikä vitun pakko kaikella on vaikeuttaa mun elämääni? Ohan toi vaan hienoa, että tommosta on mahdollista saada, mutta mitä vittua oikeesti?

Hirveimmät kaks päivää takana lääkityksen alottamisen jälkeen, jännä sinänsä et kädet on olleet aisoissa. Miks kukaan ei puhu mulle, mä tarvin teitä. Kaikki hylkää mut aina, jossen ite kerkiä ensin. Mä haluan pois.

Viikonlopussa ei ollut ketään sielläkään, johon tukeutua, joten olin yksin koko ajan. Napit korvissa ja pallo jalassa. Yks yritti helpottaa ja auttokin vähän, mut miks se muhun keskittyis, juoksi loppujen lopuksi kuitenkin omia menojaan. Ja sit joku ihmettelee, miten musta on niin sulkeutunut kuva. Kukaan ei edes tajua muutosta, kun ei mua kuulemma näkyny "siviileissä" ikinä. Sekin selvisi, ei satu ei. Miten voi olla huomaamatta? A:kaan ei tajua mitään tai on vain kylmempi kuin jää, tosin niin on N:kin. En mä ole niitä kylmempi, vain syvemmällä kuopassa, josta en pääse ylös. Ei mulla ole voimia tulla vastaan, eikö ne tajua? Miksei kukaan tajua? Tää olis niin helppo parantaa, niin miks mä oon yksin, kukaan ei ees yritä. Ja mitä kauemmin kestää, niin sitä epätodennäkösempää. A oli mun viimenen yritykseni, muuten ihan hyvä, mutta niin väärään aikaan kuin mahdollista. Tietysti se silloin tuntui mahdollisimman hyvältä, täydelliseltä... How could she? Koska mä oon tunteeton hirviö.

Can I please die?

np: Scar Symmetry - The Illusionist

Lukion äikän opettaja kielsi varmaan 6 kertaa kommentoimasta otsikkoa millään tavalla itse tekstissä, mut taidan tehdä poikkeuksen: or not. Mistä tulikin mieleeni, että näin taas unta lukiosta. Siellä oli joku elitistisysteemi (tyyliin veronica mars) ja "rotusorto" (tyyliin alfred j. kwak). Kaippa sitä kaipaa vain takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli hyvin, vaikka silloin mikään ei ollutkaan hyvin, varsinkaan tossa unessa. Tai no oli... Joku itseriittoisa paska (siis en minä) kiusasi mua ja jotain tyttöä ja onnistuin oikeasti puolustamaan häntä. Ja sain hakata ihmisen verille, kuinka hienoa. Kaikki fantasiat toteutuu samassa. Tytön reaktiota en ikinä päässyt näkemään, mutta eihän se ole pääasia. Mut ihan oikeesti piti puhuu muusta, tuli tosta opettajasta vaan tää yhtäkkiä mieleen.

Mä en tajua. Ensin se etsii aina mut, on aina hirveen ilonen ja seurallinen. Laittaa mut tekemään kaiken edestään. Teen kaiken ilomielin, miten ei muka vois tajuta. Päästi mut kotiinsa, siihen loukkoon, päästi mut elämäänsä sisälle ja sit halus paremman yöpaikan. Tavallaan tyhmä kysymys, mut miks se odottaa, et jotain tapahtuis? Ei ihmiset syty käskystä eikä varsinkaan sillon, kun toinen valittaa koko matkan, miten väsynyt on. Tämä ja ne kaikki katseet - kaihoisat, onnellisuutta etsivät. Sit kerron viastani, epäonnistumisestani ja ensimmäisen mahdollisuuden tultua kaikki on mennyttä. Ei ikinä mitään halunnutkaan? Miten mä en usko. Mä en ollut tosissani? Osotin sen kyl mahdollisimman selvästi loukkaamatta hänen yksityisyyttään ja jos mä ole edelleen rikki, niin mitä se kertoo? Olen itsekeskeinen paska.

Edellisen kertauskappaleen innosti tunne, että voisin taas olla hieman jo yli hänestä. Ensi viikolla seki haave murskataan, mutta vois leikkii ajatuksella, et kaikki paranis. Tuloski tippu 43:sta 42:een. Lääkkeitä en juuri ole syönyt. En saanu työpaikkaa. Toinenki ikuisuusprojekti, eli palapeli, tuli valmiiksi. Vanhemmat hankki koiran. Nimetön ei tullutkaan. [insert random blabber here].

Perjantaina johdatin fuksijoukon Hervantajärven metsiin. Paikalla yllättävän paljon fukseja, yllättävän paljon tyttöjä. Ensimmäinen toivekin toteuti, kun A ei tullut mukaan. Sääli sinänsä, koska reissu oli kuin tarkoitetu hänelle, mikä on TODELLA kummallista, kun itse sen suunnittelin. Toinenkin toive toteutui ja sää oli selkeä lähes koko matkan. Mukavaa oli ja sai vähän kontaktia fukseihin, vaikken muista kuin kaksi nimeltä edelleen. Ehkä ne muistaa mut. Kiitoksena kaiken onnistumisesta pitkään koputellut flunssa iski kunnolla ja pari päivää onkin tullut vietettyä kotona. E pyysi mua katsomaan lentopalloa, mutta jälleen kerran meidän väliset suunnitelmat epäonnistui, kun en näin kipeänä lähtenytkään. Is she trying? Has she been trying? Am I too cold? Does she understand that I love her? Is she just being nice to me since I'm sick? Vai onko kaikki vain yhteistä kiinnostusta urheiluun? Vai tajuaako hänkin, miten täydellisiä olemme toisillemme? We shall never know.

Mä haluun lenkille.

np: Amorphis - Stone Woman

Fuksit tuli, A:n oon nähny kahesti, se on niin kaunis, niin ihana. Silti niin kylmä ja julma. Tajusin vihdoinkin, miksen halua päästä yli: yritän vieläkin todistaa, ettei hän ollut tarkoitettu vain itkurievuksi, vaan rakastuin siihen, kuka hän on - tai oli. Miksi tälläinen uhrautuminen ei auta mua ollenkaan? Selvitin myös, ettei hän ole vuosijuhlilla enää yksin, riipaisi ja helvetin syvältä.

Miks mun pitäis etsiä sitä oikeeta taas entistä nuoremmista? Miksen löydä ketään muuta? Miksei kukaan edes tervehdi mua? Miksi kaikki sattuu muhun niin paljon, vaikka oon itekin niin kylmä muita kohtaan. Miksi mä yritän suojella itseäni enemmältä tuskalta, kun sen ainut vaikutus voisi olla kaiken tuskan loppuminen. Arvatkaa kuka vihaa itseään?

Lämpö koholla, voimat loppuu, jokasen liikuntajutun jälkeen oksettaa ja hajottaa. Joka aamu on päänsärky. Joku ihan turha jätkä juoksee ekaa maratooniaan alle 3 tuntiin. Hyödytön paska.

np: Kotiteollisuus - Siemen Alla Routaisen Maan

PS: Oon syöny jo kolmena päivänä tuplalääkityksen, ehkä pitäs vaihtaa.

Olo olikin parantunut paljon maaliskuusta ja A:n muistokaan ei repinyt niin paljoa kuin sillä oli tapana. Kuinka ollakaan, se pohjattoman kaivon pohja kutsui jälleen. Seuraa ongelmia sekalaisessa järjestyksessä.

Luovutin taas parhaan ystäväni, luovutin. Kuinka vitun tyhmä voi olla? Enkö mä oppinu edellisistä yhtään mitään? Mieli tekisi käydä pyytämässä kaikilta anteeksi, sanoa, etten se ollut minä vaan tuo musta olio aivojeni sopukoissa. Myöntää itselleenkin ihan oikeasti, että on suurempi idiootti kuin muut koskaan. Miksi se on niin vaikeata? No kerronpa miksi se on niin vaikeata: A ei tule ikinä takaisin, haaveet on murskattu ihan oikeasti, joten tuollainen pyristely tuntuu turhalta haihattelulta - paluuta ei ole. Ketään ei saa edes kohdata yksilönä, aina on täydentävät puoliskot mukana, ei ne vaan ole molemamt samassa asemassa mun sydämmessäni, niin koita siinä sitten sanoa jotain, mikä saa vollottamaan. Ja ei, ei ole olemassa mustaa oliota, se olen vain minä.

Cipra ei toimi, en halua syödä sitä. Olo on hirveä, voin pahoin, neste ei imeydy, päätä särkee. Polveen sattuu. Enkä halua edes parantua, ei se johda mihinkään parempaan. Tekis niin mieli kaivaa veitsitelinettä, mutta ei voi tänään, sunnuntaina pääsee ehkä. Miten voi odottaa jotain sellaista?

Sain puhuttua psykalle tästä toisesta asiasta, hienoa kuulla vertauksia Jokelaan, Myyrmäkeen sun muihin. Kuulemma pitää nyt reagoida, ettei kukaan tule syyttelemään jälkikäteen siitä, ettei kukaan vastannu avunhuutoon. Ilmeisesti joudun psykiatrillekin siitä. Ihan turha sinänsä, kun tuskin tässä montaa kuukautta on jäljellä taistelua. Eikö se voisi oikeesti joskus miettiä, miten se sanoo asioita... ensin lokerointi ja nyt tämä.

Hienoa, että on olemassa säästötili, jonka rahoihin en vuoteen pääse käsiksi lainkaan. Ainoastaan sen takia mun tulot ei kuulemma ole miinuksella, joten en tarvi mitään turhaa tukea. Eikö ne ajattele ollenkaan? Joo, siis enhän mä niitä rahoja ansaitsiskaan, mut älkää sitten luvatko, että niitä saisi! Äiteenkin mielestä mun pitäs ottaa kursseja ens vuodelle. Sehän tästä vielä puuttuisikin. Kukaan ei ymmärrä hölkäsen pöläystäkään, kukaan ei oo lähelläkään samaa mielentilaa ja ongelmia, älkää vittu tulko väittämään muuta. Tai joo, hokekaa sitä vain, niin viimenenkin yksilöllisyyden ja oman tarpeellisuuden tunne häviää ja voin vihdoin matkata kauas tästä syvästä paskaläjäsä, jota joku joskus humoristisesti elämäksi kutsui.

Vitun piristäviä nuo selviydyn.fi-sivustonki vinkit aamuyöstä. Nyt voisinkin noudattaa yhtä niistä, vaikkakin se on jo useamman kerran tullut:
Tällä viikolla olen onnistunut:
-

Ihan turha tulla yrittää selittää, ettei se nyt noin huonosti voi mennä, ihan kiva, et yrität, mutta kyllä se noin on. Hukkaat vaan omaa energiaas, älä tee sitä. Älkää pelastako, mä en halua sitä. Mä pelastan itteni, kuhan annatte syyn elää - sinä, jota en sitten ilmeisesti vielä tunnekaan, missä olet? Kuuletko minua? Älä pelkää minua.

np: Kotiteollisuus - Satu Peikoista