Ei nyt ole leivontaa, mut hyvää kuitenki, niin laitetaan muistiin. Resepti on muunnelma Hellapoliisin alkuperäisestä:

300 g  tricolore-pastaa
400 g broilersuikaleita
1 omena
1 paprika
1 tlk ananaspaloja
150 g emmental-juustoa
250 g kirsikkatomaatteja

Soosi (toimii puolitettunakin):
300 g majoneesia
2 prk kermaviiliä
2 tl currya
2 tl paprikajauhetta
1 tl cayennepippuria
mustapippuria

np: Entwine - Lost Within

Siis voi hyvä luoja, en oo tähänkään mennes tappanu itteeni ja paljo huonommin on menny, niin mikä vitun paniikki nyt on kaikilla, kun en nyt vittu haluu tällä viikolla puhua mun vitun masennuksestani!

Ensinnäkin pitää taas peruuttaa kaikki anteeksipyytelyt edelliseen kirjoitukseen liittyen. Bittimaailmaan hävinneen päivityksen pointti oli hyvinkin validi, ja se jos mikä riemastuttaa. Niin, ja jos ei ole tullut vuosien varrella selväksi, niin ehkä mä haluisin sitä?

Aamulla pitäisi herätä ajoissa, siksihän mä olen valveilla edelleen. Kyllä se unirytmi toimi yllättävänkin pitkään, mutta auta armias, kun jostain pitää stressata (no ei kyllä ole edes stressaamisen paikka, mutta sitä se innokkuus teettää), niin eihän sitä tule nukuttua ja joskus se velka on taas maksettava. Ensi viikko menneekin sitten siinä minulle tyypillisemmässä unirytmissä. Yllättäen unettomuus pakottaa taas ajattelemaan.

Päällimmäisenä ajatuksena oli metodin valinta omien mieltymysten, välikappaleen traumatisoinnin ja jälkipyykin asettamissa parametreissä. Edelleen ihmettelen, miten näin itsekästä tekoa ei voi vain tehdä itselle helpoimmalla tavalla, kun ei sitä itse joudu välittämään seuraamuksista. Miten näin sairas mieli voi olla samalla niin empaattinen?

Empatiasta päästäänkin muihin positiiviseksi koettuihin ihmistunteisiin. Ei mulla ole mitään pointtia enää pyristellä vastaan, kun oon jo niin kaukana, ettei kenenkään käsi yksin yllä. Miksi pitää edes kituuttaa ja toivoa (aina vain sitä vitun toivoa jostain löytyy... MIKSI?), kun ei se haaveiden toteutuminen mitään muuttaisi. Ei tätä prosessia enää pysäytetä, tässä on vain yksi päätepysäkki. Miten mä voisin enää kyetä tuntemaan mitään aitoa kiintymystä toista ihmistä kohtaan? Varsinkaan vilpitöntä? Kunhan traumatisoisin yhden ihmisen lisää ja syventäisin omaa kriisiäni. Sekään ei tietenkään käy, että käyttäisi muita hyväksee edes omien ongelmien syventämiseen, kun sehän on hyväksikäyttöä. Miten helvetissä mun mieli voi vieläkin toimia näin, enkö sais olla jo itsekäs?

np: Saattue - Häpeän Linnut

Onnekseni blogin päivittäminen mobiilein menetelmin ei toiminut edelleenkään ja edellinen blogipäivitykseni jäi jonnekin bittiavaruuteen. Onneksi, koska päivitys oli hätiköity ja hetken paniikissa kirjoitettu väärin tulkitusta naamakirjan tilapäivityksestä. Parempi näin myös isäntäperheelle, vaikkei tämä heitä koskettanutkaan. Asiaan.

Joulun odotus oli tänäkin vuonna yhä vain enemmän perseestä. Saamattomuus vähensi jälleen muiden saamia paketteja, vaikka aktiivisesti stressasinkin aiheesta kuukauden verran. Olis ees joku syy stressata ja angstata, jos oikeesti olis suorittanu jouluostoksensa, mutta nyt on paska mieli taas itseaiheutettu. Ite jouluki olis varmaan ollu mukavampi ilman sitä syyllisyyttä.

Mun elämäni on yksinkertaista ja monotoonista, mistä repäisy kotiseudulle jouluhulinaan ja sukulointeihin ei ole niitä helpoimpia transitioita. Kämpillehän mä jäisin, jossen olis niin pirun ahne ja tietäis pilaavani joulun vielä pahemmin poisjäämällä niiltä, joille joulu on se vuoden kohokohta. Täälä sitten naama yrmeenä yritän vääntää jatkuvan väsymyksen ja vitutuksen eteen naamaa iloisemmaksi, taito, jonka harjoittelu on jäänyt aika vähäiseksi, ja joka on sen takia todella ruosteessa - mahtaa olla ollut näky. Vielä, kun kysymättä jatketaan automatkaa suoraan sukujuhliin (mausteena vielä kissatalous). Siinä sitten saapui paikalle onnellinen pariskunta onniteltavaksi ja joku tumma ja väsynyt henkilö, jolle oli pakko sanoa jotain. Joku erehtyi jatkamaan onnittelujen sarjaakin... mistähän vitusta kukaan mua onnittelis? Oon niin hyvä saamattomuudessani, että olen luonut uuden standardin? Epäilen myös, etten oo kasvanu pituutta viimeseen 7 vuoteen. Vaikka siinä onkin se ainut asia, missä joku voisi luulla minun olevan veljieni yläpuolella. Pientä taas, mut kun herättää just miettiin tollasta, et mitäköhän onnellista mun elämäs olis, niin olipahan passeli alku tälleki "lomalle".

Viimesessä istunnossa ihmeteltiin kollektiivisesti, et miks muiden ihmisten ajatukset vaikuttaa muhun näin paljon. Ja miks pelkää kaikkea negatiivista, mitä muut vois ajatella. Siltikään ei kavereihin uskalla pitää yhteyttä (tai kai se on samaa pelkoa, kun tietää jo millanen on). Joulun alla ihmisten stressi on itelle jotain ihan hirveetä - pitääpä suorittaa ensi vuoden jouluostokset jo lokakuussa, kun ei sen jälkee enää uskalla tehä mitää, ku "joulu on nii lähellä". Ehkä se pieni elämänpilkahduskin auttaa jaksamaan, vaikkei oma olekaan - ja keskustassa vierailu jotain ihan hirveetä. Sitten kun on sen verran vieraantunutkin ihmisistä, ettei oikeesti tiedä kauheen hyvin, mitä ostais, niin stressaa iteki, ja sehä kumuloituu.

Joidenkin ihmisten tekopirteys ja väkinäinen iloisuus tulee esiin erityisesti jouluna ja se vasta onkin rasittavaa katseltavaa. Perseestä on toki itelle se muiden aito onnellisuuskin, jossei ne satu oleen niin läheisiä itelle, et oikeesti vois olla myötäonnellinen. Ja niitä on harvassa. Kyllä se joulun materialistinen luonneki lisää omaa ärtymystä. Ei varmaan muuten, mutta kun se tarttuu itellekin. Ja silti pystyy olla pettynytkin, mikä on kaikista naurettavinta, ihan niinku mulla olis mitää varaa. Ja tietysti viimesenä viel tää mässääminen ja urheiluseuran puute. Toki tää pieni tauko tuli itelle tarpeeseen joukkueurheilun kohalla ja kyl ton koiran kans saa juostua.

Ohan täälä kotona tietysti jännitteitä muutenkin ja kun ne ottaa koko ajan itteensä, kun on ite samanlainen. Hyvä tulla multa kysymään neuvoa, kun itellenikään voi mitään. Perseestä on niin elämä kuin joulukin. Koittaisko vapahtaja sitten keväällä?

np: Children of Bodom - Trashed, Lost & Strungout

Näin pahan unen ja heräsin siihen. Kuka nyt silittäisi hiuksia ja sanoisi, ettei se ollut totta, pahaa unta vain. Kertoisi, ettei kukaan ikinä tuu sillei välittään susta, älä murehdi turhia. Nyt kierin yksikseni näiden ajatusten kanssa ilman unta. Houkuttelevaa.

np: Anna Abreu - Ivory Tower

Kai sen nyt voi viimeistään todeta, että en vaan osaa nukkua. Melkein viikon nyt joka päivä tapellu tän saatanan pedon kanssa ja kun sen vihdoin tunsi saaneensa kuriin, niin nukuin 3 tuntia. Luovutin ja torkuin sitten päivän jo noustua vähän lisää, että on jotain asiaa reeneihin. Nyt jatketaan varmaan tällä tutulla 06-16 linjalla. En rupee enää yrittään pitkä aikasta muutosta ilman pillereitä. Ja siihen piste. Mitenkähän näitä dramaattisia pisteitä sais korostettua... irkissä onnistuu hyvin, kun muutenkaan puhu suomea.

Yllättäen lisääntynyt unen odottelu ja ylimääräinen pohdiskeluaika on herättänyt melkein jokaisen demonin taas. Vituttaa taas niiiiiiiiiiiiiiin paljon. Siihen kun lyöt tän joka-saatanan-vuotisen lahjojen hankkimisen päälle, niin kyllä taas viedään. Pitäskö vaan jäädä kotiin...

Millähän ton äipän sais tajuumaan, et mä oon jo luovuttanu ja antais vaa olla. Ei sitten millään. Miten tässä muka pitäs jaksaa?

Miten onkin mahollista, et kaikki ratkaisut menee näin päin vittua oikeesti vuosia putkeen. Eikä ole vain mikään näkörajotteisuusjuttu. Aina tulee kaikesta nenille. Ihan vittu kaikesta. Vitun joulu, nyt nimittäin maistuis, jos olis mikään muu aika vuodesta.

np: Entwine - Everything for You

Yks monista paremman psykin nostamista asioista oli ihmetely, miks mä välitän niin paljon siitä, mitä muut ajattelee. Muutenhan toi on ihan kiva ominaisuus ja kertoo itsessään muiden huomioonottamisesta, mutta kuten aina mun kohallani, sekin menee yli. Mua ei pitäs paskan vertaa kiinnostaa, mit ihmiset, joista en pidä tai jopa vihaan, musta ajattelee.Vai piilottelenko vain sen syyn takana omaa pelkuruuttani ja selittelen tekojani? Tai siis tekemättömyyttäni.

Mä voisin opiskella jotain muuta, jos en välittäis, mitä entinen työnantaja (ja ohjaaja) siitä ajattelee. Ei se kuitenkaan sen mielikuvaa musta varmaan huonontais näiden vuosien jälkeen, silti se pelottaa, et miten se suhtautuu. En kuulemma halua syyllistää sitä, mikä on kyllä ihan totta sinänsä. Onko se isompi paha se, mitä se ajattelee vai et aiheuttaisin mielipahaa? Varmaan jälkimmäinen, mutta mitä silläkin on väliä, kun kyseessä on kutienkin kusipää. Kusipää, jota silti kunnioitan ja tunnen alemmuutta sitä kohtaan. Mahdoton yhdistelmä. Isä? Ei se todellakaan mikään kusipää ole, mutta tavallaan nauttii samanlaista ylimaailmallista kunnioitusta. Samoin kaikki kouluttajat intissä, kummituomari jne. jne. Ihmisiä ne kaikki silti vain on, helvetin hyviä hommassaan, mutta ihan tavallisia ihmisiä, mitä on aivan mahdoton ymmärtää.

Taipuvainen lukuisiin ihastuksiin, kun olen ja sitten manaan aina muka huonoa tuuriani, kun kaikki menee nenän edestä, kun ei ihan vielä kerennyt tehdä mitään tai juuri sai ensimmäisiä kuhnureita vasta siirrettyä. Olihan ne aiemmat tapaukset paljon pidemmällä ja niihin olin jo henkisesti sitoutunut, ennenkä tuli nenille, mikä itsessään toki lisää sitä pelkoa tehdä mitään, mutta silti vois yrittää. Mä ymmärrän (yllättävää, ymmärrän itseeni), kuinka paljon mä pelkään sitä, et taas epäonnistun, ja ihan ymmärrettävää, koska en mä varmaan sitä enää kestäis. Mulla nyt vaan henkinen sitoutuminen kulkee paljon fysiisen edellä, paska ihminen kun olen. Kuitenkin, vaikka sen mahdollisuuden on kerran menettänyt, niin miksei siihen taru uudelleen? Ei ne siitä ole mihinkään ihmisenä muuttuneet, vaikka vainoharhasena luulen, et mut on haukuttu pataluhaksi. Ja taas pelätään sitä, mitä ne edelliset ajattelee...

Voisin olla mielelläni vähemmän perseeestä ihmisenä, toivottavasti tunsitte mut vuosia sitten. Olin parempi. "Hieman" vähemmän kyyninen ja sillai.

np: Rammstein - Mein Herz brennt

Montako ihmistä oikeesti kuolee päivittäin? Moniko niistä haluis jatkaa elämäänsä, antais mitä vaan lisäajasta? Toiset sit kituuttaa fyysisesti paikalla ja henkisesti rajan ylittäneinä, ilman uskallusta, toivoen armahdusta. Vitut sitä tule. Ja joku väittää, et tuolla jossain on Jumala - jotkut jopa väittää sitä armolliseksi, niin minäkin joskus. Never Again.

np: Black Sun Aeon - Chapter 6: A Song for This Winter

Ihan uskomatonta kyllä kui usein tätä joutuu toistelemaan... ja niin monasti joutunu puolustaan, et ihmiset on oikeesti pohjimmiltaan hyviä. Niitä kusipäisiä vaan tulee vastaan näköjään jatkuvasti tihenevää tahtia. Pelit meni henk.koht. iha ok ja oli tosi hyvä mieli. Vähä tuli otettua osumaa, mut kuuluu hommaan. Sit nää vitun kusipäät marssii estradille. Eihän tämmösen sais antaa vaikuttaa ja kovasti yritin antaa asian olla, mut ei. Ihmiset on vaan ihan vitun perseestä.

Pakkoko aina pilata mun päiväni.

np: Entwine - Time of Despair

En kai mä kehtaa tätä ihmisille tuputtaakaan, niin olkoon tämä nyt foorumini tälle aiheelle. On sen verran sensaatiohakuinenkin... Ei ärräpäitäkään tällä kertaa :O kai, en mä oo viel sitä kirjottanu :D.

Nuorempien tieteenharjoittajien toimia pitkään sivummalta seuranneena, että kasvava osa killan sisäsiittoisuutta tapahtuu tutor-fuksi-akselilla. Vanha viisaushan sanoo, ettei fuksia kuksita, mutta onko tämä brändäys nyt sitten aiheuttanut halutusta päinvastaisen reaktion? Vaikeahan sitä on sanoa, miten asiat oli ennen minua, mutta silloin, kun minä olin fuksi...

Onko tutoroinnista tullut vain yksinäisten ihmisten deittailualusta? Enevässä määrin hakijajoukossa on sinkkumiehiä. Lievätkö sitten syynä aiemmat kokemukset siitä, miten oma tutor löysi sen mielitiettynsä fuksien joukosta ja siinähän sitten laskettiin lukuja yhteen vai jokin muu... tiedä häntä. Eikä tämä fuksien kuksiminen tietenkään kosketa pelkästään miehiä... Toisaalta, miten niitä uusia kiinnostavia ihmisiä sitten tapaisi, jossei tutoroidessa? Killan sisäinen, kullekin oma, ydinporukka käy aika nopeasti pieneksi, varsinkin seurustelurintamalta katsottuna. Tutorointi on "hyvä syy" käydä ryyppäämässä, eikä tarvitse ventovieraaseen porukkaan kynsiään iskeä, vaan seuraa tulee itselle jopa pienellä pakotuksella.

Onko siinä fuksin kuksimisessa sitten jotain eettisesti väärää? Ei, mutta onhan se vähän arveluttavaa. Toisaalta, mikä se tutoriksi hakemisen päämäärä oli aikaisemmin, jossei kuormasta syöminen? Oma ja fuksien ryyppääminen. Onhan tutorointi kätevä tapa tutustuttaa uudet opiskelijat opiskelijaelämään, mutta onko verkostoituminen todella niin tärkeää, vai onko kyseessä vain suuremman luokan vedätys ja yritys vaimentaa soimaavaa omaatuntoa? Tutoreiden pitäisi käsittääkseni ennemminkin valmistaa uudet opiskelijat yliopisto-opiskeluun. Yhteinen ajanvietto ei toki ole pahaksi, mutta rajansa kaikella. Montako potentiaalista dippainssiä on menetetty sillä, että heitä on kannustettu ja painostettu riehumaan, ja he ovat siinä sitten menettäneet otteensa opiskeluun ja jääneet elämään hetkeen? Opinnot jatkuvat sitten sen mukaan, miten rahaa tulee.

Tasapaino on niin hieno sana, mutta niin vaikea toteuttaa. Tällä hetkellä ulkopuolisen silmin katsottuna tasapaino on ihan liikaa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Itsellä se oli aikanani liikaa opiskelun puolella, koska yritin kompensoida kaikkia muita (ja koska olen ja olin sosiaalisesti mitä olen). Tutor toimii fuksille myös jonkinlaisena esikuvana, vähintäänkin sen kautta, että ihminenhän tunnetusti apinoi näkemäänsä jollain tasolla. Ihmiset vain ovat niin erilaisia, että ei se pelkkiä vitosiakaan saava montaa innoistaisi (uskokaa pois) ja jos sosiaalinen puoli jäisi kokonaan puolitiehen, niin ei niitä fukseja edes missään näkisi. Millainen tutorin tulisi siis (mielestäni) olla? Keskitason (arvosanoiltaan) opiskelija, joka panostaa selvästi opiskeluun, tekee laskareita, käy luennoilla jne. Vaihtaa toki välillä viihteellekin opiskelun vastapainoksi. Fuksien opiskelulle pahinta myrkkyä on se jatkuva huutelu (johon itsekin olen varmasti syyllistynyt oman opiskelumotivaationi lopahdettua, ja katsokaa, mihin sekin [ei huutelu, vaan luentojen ja laskareiden skippaaminen]] johti) siitä, mistä kaikesta voi laistaa ja mikä on kenenkäkin mielestä turhaa. Ihmiset ovat erilaisia myös opiskelijoina, joten kaikille pitäisi antaa mahdollisuus etsiä sitä omaa tapaa. Tämä huutelu aiheuttaa monille sosiaalista painetta, koska kuka haluaa sen "hikarin" maineen? Harvaa julkisesti tällä termillä tai sen synonyymeillä haukutaan, mutta ei se estä sitä pelkäämästä. Ja kyllähän niitä pitkiä katseita tulee ja sen kyllä huomaa selinkin. Ongelma on mielestäni paljon suurempi kuin tämä paljon parjattu julkinen "kaikille vittuilu" ja epäonnistumisten korostaminen, mistä kilta alkaa olla tunnettukin. Eivätkä nämä tietenkään kosketa pelkästään tutoreita vaan muitakin. Tutorit vain ovat ne ensimmäiset ja tärkeimmät mallit fuksien arkeen.

Koska ette kuitenkaan jaksaneet lukea loppuun, jolloin ette tietysti tätäkään lue, niin tiivistettynä mielestäni: fuksien "deittailu" on arveluttavaa, mutta vaikka motivoikin minut tämän kirjoittamaan, ei se ole suurin ongelma. Suurin ongelma on tutoreiden opiskeluvastaisuus, huolimatta siitä kuinka paljon he panostavat opiskeluun, aina pyritään tuomaan julki se oman panostuksen vähättely ja opintojen mollaaminen. Olisiko aika tuijottaa jonkun toisen napaan kuin vain omaansa tai sen yhden fuksin?

np: Dawn of Solace - Dead Air

Millä helvetillä ihmiset oikeesti jaksaa tätä paskaa? Osingoille?

Ja tosiaan valitettavasti vielä täällä. Piti jo kaks vuotta sitten loppua, mut ei sillonkaan kehdannut joulun alla. Ei kehdannu nytkään. Perkele.

np: Kotiteollisuus - Yö Päivää Keinuttaa

Tulipa kaikki ennakkoluulotki taas osoitettua oikeeksi. Toinenki pyskiatri käski kattella muita ensin, eli painua helvettiin. Ja se oli viel paras tähän mennes. Jos vaan luovuttais, tää elämä tais olla tässä.

Piti muka ruveta tekemään jo jotain, vähän innostuinkin, mutta se aloittaminen taas jäi - ylläri.

Ihmiset on kyl oikeesti ihan helvetin perseestä, ei voi ees jättää mua rauhaan, vaikkei mulla ole niille mitän merkitystä. Pakko on vain tehdä mun oloni pahemmaksi. Ei kai ne sitä sillä hetkellä tajua, silti vois vähä ajatella. Kai mulla on joku ihmisarvo, niinku kaikilla muillaki. Siinähän hurskastelette. Erikseen on sitten ne, joille mulla on merkitystä, niin hullulta kuin se kuulostaaki. Pakko se on yrittää uskoa.

Sain taas kivan kysymyslomakkeen täytettäväksi. Siinä yks helppo tapa käsitellä näitä ajatuksia jatkossaki. Lopputulos oliki sit jotain ihan muuta, voi terve mä oon rikki. Ainut, mistä tuli aika terveen paperit oli itsehillintä ja rajojen asettaminen. Toisaalta ohan sitä joutunut harjoittelemaan niin vitusti, että tyhmempiki oppis. Eikä ne kysymykset oikeen osunu omaan elämään, onneksi. Kaikkiastaan kysely sisälsi yllättävän paljon osuvia kysymyksiä  ja autto jäsenteleen vähän tunteita. Kai tästä ihan hyvä tulee, kattoo ny, miten paljon saa kerrottua huomenna...

Olihan se viikonlopun wallekin ihan perseestä. Kyl sen enkuksi viel katteli, mut suomeksi oli vähän liikaa. Miten kaikesta voikaan tehdä rakkaustarinoita... perkele.

np: Kotiteollisuus - Murheen Mailla

Oma peli matalan kaukalon sisällä alkaa olla uomissaan. Viimeistään uusi mailahankinta osoittautui hyväksi, ja tarpeelliseksi, itseluottamuksen kasvattajaksi. Uutukainen ristittiin minulle epätyypilliseen tapaan ja tottelee nimeä Pauliina. Pauliina on minun tavoin hieman kiero, mutta reunoilta pyöreä. Suurin eroavaisuus välillämme on Pauliinan kokonaisvaltainen eheys ja kauneus.

Koska viikonlopun pelianti ja niiden käsittely liittyy vain minuun, niin teen tässäkin asiassa nyt pikkeuksen. Urheiluviikko alkoi luonnollisesti lauantaina, kun onnekseni killan sählyvuoroille eksyi enemmänkin porukkaa ja 2 tunnin rymistelyn jälkeen oli edelleen kipeä, mutta vähemmän itsesäälin täyteinen olo. Tiistaina sitten vedettiin taas tosissaan, onneksi Pauliina oli käyty lämmittelemässä jo edellisenä päivänä, vaikka pelaamaan tyttöjen vuorolle ei tällä kertaa päässytkään. Tulikaste lupaili hyvää ensimmäisiin peleihin, kun verkko heilui tuplasti yhtä usein kuin kauden aiemmissa reeneissä yhteensä. Itsetuntoa pönkitettiin seuraavana päivänä lisää Tappiliigan ottelun mvp-palkinnolla ja kokonaisvaltaisen dominoivalla pelillä, vaikkei kovat olleetkaan piipussa. Pauliina ei tietenkään tämmöisissä miekkailupeleissä päässyt kentälle, mutta tatsi oli tallella vanhaankin tikkuun. Torstai palveli palautteluna maanpinnalle, kun puoliska reenien alle kamat selässä tuotti kyllä toivotun väsymyksen, mutta reissun aikana hävisi tatsi, kun ei ollut käynyt itekseen kuitenkaan lämimässä. Tiistaina kipeytynyt polvi ei sentään pahemmin vihoitellut, mikä oli ainut positiivinen asia koko vuorolla, varmaan koko joukkueen osalta - mitenkään nostamatta itseäni jalustalle, ei vaan oikeen kulkenu.

Merkattakoon nyt aikakirjoihin ja kansiin, että virallisesti testattu paras mahdollinen valmistautuminen 2 säbäpelin turnaukseen on reenit-lepopäivä-18km&lämimistä. Tuntui nimittäin todella hyvältä meno ja tulihan sitä pistesarakettakin kohennettua lukemiin 3+1. Laihaksi jäi lohtu, sillä käteen jäi kaksi tasuria otteluista, jotka olivat täysin voitettavissa. Itse viimeistelin jo lopullisen tuntuiset lukemat 5-4:ään 9 sekuntia ennen pelin päättymistä, lopputuloksen kuitenkin oltua mainitunlainen. Tuomarityöskentelystäkin jäi paljon kamaa keräämään plakkia, mutta pikkuhiljaa alkaa olla jutut nollattuja, kiitos uskollisten kavereiden, jotka jaksaa kuunnella mun peliselostuksiani. Maanantain sählyssä oli selkeästi vielä pinna kireällä, minkä tajusin vasta, kun rikkeitä alkoi ihan oikeasti kertyä. Suosittelen muutamaa nimeltä mainitsematonta henkilöä pitämään päänsä ylhäällä jatkossa, jos killan vuoroille uskaltautuvat, koska nyt meni oikeasti yli. Kosto tulee toki puhtaasti, vaikkakin tarpeettoman kovaa. Ite kaivoitte oman kuoppanne, vitun aivokääpiöt. Reenit sujui sitten, Pauliina käsivarsilla, jälleen paljon paremmin ja saldona jälleen 2 rysää, joista toinen oli oikeasti hieno. Paikkojakin tuli useampaan, mikä on aika harvinaista sekin. Mut joo, ehkä tästä nyt vielä tulee jotain, ja musta hyökkääjä. Torstain reeneissä on sitten eri liemi juoksutettavana, katsotaan-katsotaan.

Viime viikon ensimäinen terapeutti tutustuminen oli onneksi helppo, kun täti oli kovin puhelias - hyvä niin. Urheilutaustaakin löytyi sen verran, että vaikuttaisi ihan lupaavalta. Mut mistä minä tiedän, mitä mä tarvin? En oo tienny ikinä. Seuraava tutustuminen menikin sitten paljon heikommin, kun psyki oli niin täysin erilainen... ei niin mitään yhteistä ja tuskin ymmärsi mua yhtään. "Sulla on jännä tapa ajatella" ainakin kuulosti samalta kuin: "vittu sä oot seko, mee hoitoon... niin siis jonneki muualle". Kiusalliset hiljaisuudet olivat lukuisia ja eihän se edes tiennyt, mitä mä sielä tein. Toisaalta voitin kaikki ennakkoluuloni itselleni vakuuttelemalla ja oikeesti jouduin ite availeen juttuja enemmän tuolla. Selkeesti kivikkoisempi tie, mutta parantaako se sitten kuitenkaan lopputulosta? Ekan kanssa oli vähän liiankin sujuvaa ehkä. Konfliktoivat mielipiteet vois herättää oivaltavampia ajatuksia... Toisaalta se ei tosiaan pysyny mun mukana yhtään, että... Kuitenkin yllättävän helppoo touhuu tää kuitenki on henkisesti, et ei täs mitään. Ei sillä, et oltais pintaa syvemmälle tai 2009 vuoteen päästy, voi pojat, siitä tulee hauskaa.

Viimeinen puheenaihe on viime viikon torstai. Kyllä, juurikin tämä samainen torstai, johon jo mainitusti liittyi juoksulenkki reeneihi, paskat reenit ja ensimmäisen terapiapaikan katsastaminen. Aamu alkoi kohtuullisen sujuvasti keskustaan siirtymisellä, mikä pakotti heräämään taas ihmisten aikoihin - mikä tosin onkin viime aikoina sujunut. Pienessä keskisuuressa stressissä en sitten viitsinyt juosten lähteä liikkelle vaan päädyin bussikuljetukseen. Kätevästi jätin myös avaimet kotiin, mutta unohtakaa se vähäksi aikaa, kun se on hirvee spoileri. Ainahan tästä paskasta puhuminen (varsinkin ääneen) on vaikeeta ja kantaa veronsa, joten ylimääräisiä evotuksia ei olisi tarvittu. Mutta mitä vielä, ilmeisesti kaivaessani kännykkää taskustani, sijoitin bussikorttini kätevästi jonnekin tuolin pehmusteisiin, asian tolan tajusin luonnollisesti bussin kurvatessa tapaamisen jälkeen jo pysäkille. Kooveen F-junnujen (<3) avustuksella pääsin kuitenkin kotiovelleni vain huomatakseni, etten kantanut (enää) mukanani avainnippuani. Vara-avain pääsi luonnollisesti töistä vasta neljltä, joten n. 3 tuntia piti kuluttaa jossain... Päädyin joskus niin rakkaalle kiltahuoneelle, mikä oli taas tietysti ihan paska ratkaisu ja mukavan hajoilun päätteksi pääsin vihdoin noutamaan vara-avainta. Kämpillä sitten onneksi paljastui, että avaimet olivat vain jääneet kotiin eivätkä päätyneen jonkun muun haltuun. Päivän v-käyrän noustua luonnollisesti hyvin korkealle, päätin juosta reeneihin, siis vähän pidemmän lenkin kuin sen 3 kilsaa. Lopputuloksen tosiaan mainitsin tuossa aiemmin.

Sellaasta. Ja vielä se jo perinteeksi muodostunut: voisitteks oikeesti vähä vähemmän laittaa suolaa haavoihi?

Iloiset perheuutiset on silti aina kivoi, onneks ei oo omakohtasii.

np: Kelly Clarkson - Maybe

Ihan uskomatonta tää jojo-liike taas. Ei vain millään voi positiivista seurata positiivinen. Vaikka tulisikin jotain posiitivista tai onnistuminen, niin aina on jokin, mikä vaivaa. tietysti tässä on taustalle ne kaikki jutut, mitkä vaivaa varmaan loppuelämän, mut jokin akuuttikin on koko ajan häiritsemässä. Noita mielen sokkeloita tulee auottua vähä useammin, niin palataan viime aikojen fyysisiin juttuihin.

Kisa meni tosiaan hyvin, selvästi yli virallisten odotusten ja omien vaatimustenkin tasolle. Jotenkin hommasta jäi jotenkin tyhjä olo kumminkin... liekö sit olleet lukuisat kyselyt satasesta. Ei voi ihmisii syyttää, ainaki ne yrittää ymmärtää. Itelläkin otti aikansa tajuta, miten paljon se 7,805 kilsaa lopulta on tossa vaiheessa. Tulihan sitä tietty iteki kesä puhuttua, että satasta voisi piakkoinkin juosta, muttamutta. Juoksu-ura kuitnekin tyydyttää itseä, varsinkin hankalan kahden vuoden jälkeen tää vuosi oli kyllä hyvä. Turhauttavaa kuitenkin, miten enemmän reenaamalla ei sitä ennätystäkään tullut.

Nopeasti alkoi palautuminen ja viikon päästä oltiin jo pelikunnossa, tatsi toki hukassa. Välissä iski vielä sellainen ihanuus kuin tulehtunut pikkuvarvas. Tulihan se vähä tyhmyyttään hankittua, mutta ei se mikään nautinto ollut. Ne viimeset alkusarjan pelithän meni, miten meni, mutta joukkueasiat on niin paljon helpompi nollata, ettei niitä tarvi käsitellä. Kuitenkin pointtina se, että viikko elämäni juoksukisasta olin maani myynyt ja koko asian unohtanut. Edes uskomaton palautuminen ei juuri lohduttanut, sitä vain vaatii itseltään aina sen parhaan päivän 100%, ainakin jälkeenpäin. Koko viikko oli ollut suurta tuskaa, mutta pelien nollaamisen myötä tuli nollattua koko viikko samaan syssyyn. Nollaamisessa auttoi kovasti kaverin tuki, lätkäpeli, sauna- ja pizzaseura. En kai mä itekseni... kovasti oppi joukkueurheilun saloja.

Suunta lähti ylöspäin välipäivän ja aamupuoliskan jälkeen killan sählyjoukkue vei rentosarjan helposti ja itekin osasi olla jännittämättä ja puristamatta. Rauhallisuus oikein huokui, kasvattava kokemus. Voittaminen oli toki sekin kivaa ja vaikka loppuviikosta oli kotiseutumatkailua ja kisasta palauttelua sovittuna, niin vielä oli pari huikeeta liikuntapäivää luvassa. Tai sitten ei. Lentopalloturnauksessa hajosi peukalo sen verran vakuuttavasti, että pelit jäi kesken ja illan 4 tunnin mailan puristamiset jäi nekin väliin. Lentisturnauksesta jäi todella apska maku suuhun, kun joukkuehenkeä ei ollut lähettyvilläkään, pelaajia oli ihan liikaa, ja jostain syystä itteä ärsytti kovasti joukkuekavereiden huonous. Jo ennen sormen hajoamista turnaus oli siis hirveätä paskaa ja siitä saatiin hieno piste sillekin hommalle. Eipä kiinnostanut edes seurata pelejä loppuun asti. Nopeasti unohtui ne joukkueurheilun periaatteet...

Seuraavan aamun suliksetkin jäi sitten väliin ja junamatka aikaistui. Seinäjoella kyytiä odotellessa tuli sitten käytyä pitkästä aikaa luovutuksessakin. Sekään hyvä mieli ei kestänyt pitkään, kun illan mittaan kurkkuun alkoi sattua yhä enemmän ja nyt on kohta oltu yskän kourissa, kurkku on usein kipee, päätäkin särkee ja nenä vuotaa normaalia tiheämmin. Kuumetta ei tietenkään ole, joten kroppaa ei kauheesti kiinnosta. Itseäkään ei kauheasti kiinnostaisi enää maata pahnoilla, mutta hapenottokyky on sen verran huono, että ei oikein mitään uskalla/jaksa tehdä. Tänään pääsi jo testaileen uutta paksuputkee, josko se sit tästä. Torstaina olis eka terapiapaikan katsaus, tekis jo nyt mieli jänistää.

np: Kelly Clarkson - Hello

Ei pitäs kyl ikinä mennä vihasena nukkumaan, vaikka aamullakin vielä ne unet tuntu iha toteutettavilta. Eiks elämä pitäs olla uusien asioiden kokemista? Pitäsiköhän kokeilla... Ainoona esteenähän on se, et se varjo on pidempi kuin omani. Jos vastuu jäis yksin mulle, niin eiköhän mitta olis jo tullu täytee.

Mut minkäs teet? Mun vikahan se on, et ihmiset pystyy löytään musta jotain, millä loukata mua, mutta minkä mä sille enää voin? Persoona ja psyyke on tämmöseksi kehittynyt, kiitos kaikkien ihanien ihmisten matkan varrella. Kuvastan vain sitä maailmaa, jota ole kohdannut. Miten sitten pääsis siitä vihasta eroon, pyytämällä anteeksi? Ihan toteutettavissa, jos ihmiset ei ottais sit marttyrismina ja vihais mua yhä enemmä. Jos menee sanoon, et toi loukas, nii nauretaan pihalle ja viha on entistä suurempi.

Mikä vittu ihmisiä vaivaa, miksen mä saakituuttaa rauhassa, joka vitun vanha haava pitää repii auki ja heittää suolat hätäsen siteen alle. Edelleen, haistakaa paska.

np: Kelly Clarkson - Let Me Down

Ihan vitun paska viikko takana, toivottavasti ei jatku enää. Tosin varvasta pitäis lepuuttaa, mikä ei tuu onnistuun, niin tuskin tää kauhian hyvin jatkuu. Elämä on suorastaan täydellisyyttä, joten haistakaapa paska.

np: Kelly Clarkson - You Love Me

Mikä vittu nyt on ongelmana. Maanantain sählyvuoro alkaa viideltä, niinkuin on tehnyt jo viikkojen ajan, no sinne lähdin sitten neljäksi (eli kolmelta). Tiistaina sähly on neljältä ja siitähän nukuin mainitusti ohi. Tiistain reenit on kaheksalta, olin lähdössä vasta yhdeksäksi ja kaveri joutu pelastaan senki vuoron. Tänään oli sählypeli kuudelta, menin paikalle puoleksi. Mitä vittua oikeesti?

Onneksi en aamulla julistanut alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, et tänään mikään ei pysty mua masentaan. Voittaja löyty.

np: Kelly Clarkson - Hello

Valittelin tosiaan viime viikolla tuota unirytmiä, no sehän piti muuttaa. Varovasti lähdin sitä sorkkimaan ja melan avulla otin ne pakolliset tunnit, et ylipäänsä jaksaa sit juosta. Optimaalisen paljon sain kuitenkin nukuttua kisaa varten, vaikka olikin monessa pätkässä, niin ei parin päivän aikana kerinnyt haitata. Kisan jälkeen pääsi sitten helvetti valloilleen, nukuin parin tunnin pätkiä ihan milloin sattui, kunnes viime yönä sain ihanat 6 tuntia yhtenäistä unta, ajattelin, että kelkka kääntyy, koska aamuviiden heräämisaikaa on helppo puskea eteenpäin. Olin väärässä. Kroppa kiljui univajetta, joten ajattelin ottaa turvallisesti päikkärit 3 tuntia ennen sählyvuoroa, ja siten nukkua koko vuoron yli ja kellottaa toiset 6 tuntia mittariin samalle päivälle. Onneks heräsin tällei kuitenki reeneihi ajois.

Koska negatiiviset ajatukset o parhaita, niin ite kisatapahtumia en käsittele, menis maine.

Edit: vitut mä mihinkään reeneihi heränny ajoissa, kun ne on kasilta! Olis pitäny olla jo baanalla, niin jätkä vaa tääl istuu ja itkee, kuinka vitun perseestä maailma on, ku missaa yhen sählyvuoron. Onneks kaveri pelasti kyyditsemällä, kun repa reittiopas oli hienosti tilessä ja linja 20 ei ottanut kyytiin. Reenit ny meni ihan puolivaloilla ja kädet jäässä. Jalat oli sentää palautunu. Mut vittu mä olin paska.

np: Diablo - The Preacher

Voi luoja, kun ihmiset on ollut lähes poikkeuksetta tänään ihan perseestä. Vihaan teitä lähes kaikkia taas.